Kirja-arvio: Urheileva lapsi – vastuullinen vanhempi

Sain ystävältäni Kiiralta kirjan luettavakseni: “Urheileva lapsi – vastuullinen vanhempi”, ja siitä toivottiin heti referaattia. Ei tullut referaattia, tuli analyysi omin maustein.

Omien lastemme kanssa olemme kukin omalla tavallamme elämäntaidon valmentajia, halusimme tai emme. Sisällysluettelosta (kuvat alempana) päätellen tietokirjailija Tiina Lehmuskoski tietää mistä puhuu. Ensisilmäyksellä minua puhuttelee luku 15.: “Onko tässä mitään järkeä?”
Omien valmennettavien suhteen tunnen hyvin harvoin epätoivoa, mutta lapsen kilpaurheiluun liittyen… Se menee enempi tunteisiin. Tiedän aiheen tärkeäksi, koska kaikki tuntemani nuorten urheilijoiden vanhemmat haluavat olla vastuullisia.

Kirja on helppolukuinen. Se on selkeästi kirjoitettu ja toimitettu, vain yksi kirjoitusvirhe osui silmääni, olenko siis täydellisyyteen pyrkivä suorittaja? Kirja vaatii jo heti alussa vanhempaa itsetuntemuksen äärelle ja kivuliaasti muistuttaa pitkin matkaa, kuinka opimme esimerkeistä, halusimme tai emme. Tämä asettaa sekä vanhemmat että valmentajat kriittiseen asemaan – hyvätkin neuvot menevät hukkaan jollet itse arvosta eli noudata niitä.

Lisäksi kirja suorastaan pakottaa kysymään, mitkä ovat sinun tavoitteesi lapsen urheilu-uralle? Entä lapsen? Mitkä valmentajan? Miten lapsen laji valikoitui? Kirja rohkaisee tutkimusmatkalle, ja kyllä, syyllistää lukijaa. Monta kertaa. Ehkä syystä, mutta näen, että motiivien tiedostaminen on tässä se pääpointti. Ei tarvitse syyllistyä, on ihan ok tarjota lapsilleen lajeja, jotka itse kokee mielenkiintoisiksi. Toisaalta on ajanhukkaa, että lapsi kilvoittelee tietyssä lajissa saavuttaakseen vanhempansa hyväksynnän (sen sijaan, että oppisi tuntemaan itsensä).

Sitten sohaistaankin muurahaispesään. Missä on sinun rajasi siinä, minkälainen valmennus on sopivaa? Entäpä kun lapsi saa rasitusvamman – kuka siinä tilanteessa on vastuussa siitä, miten tilanteeseen on tultu, nyt ja aina? Arvaapa. Moni ulkoistaa asian ammattilaiselle eli valmentajalle mielummin kuin kysyy vaikeita kysymyksiä ja tekee mahdolllisesti radikaaleja ratkaisuja valmennuksen ja samalla usein yhteisen yhteisön suhteen. Eikä valmentajillakaan ole helppoa – olepa itse jatkuvasti katseen alla arvioinnin kohteena. Tänään kuulin pojasta, jota valmentaja ei peluuttanut koska hänen polveensa oli koskenut. Arvatkaapa oliko iskä raivona penkillä istuttamisesta! Tiedän myös valmentajan, joka ei uskalla leikityttää lapsia etteivät vanhemmat suutu kun kallista jääaikaa käytetään lasten mieliksi. Kirja peräänkuuluttaakin kokonaisvaltaisen vastuun lisäksi avointa uteliaisuutta valmennusta kohtaan, mutta samalla myös etukäteen sovittuja pelisääntöjä siitä minä hetkinä aiheesta pidetään palavereja.

Tiedostavan vanhemmuuden lisäksi kirjan parasta antia oli tekninen sisältö. Tiina Lehmuskoski laajentaa perinteisen ravinto – harjoittelu – lepo -kolmion Aki Hintsankin oppien suuntaisesti käsittämään myös levon, unen, kehonhuollon, yhteisöllisyyden ja omaehtoisen liikkumisen tasapainon, jonka laadusta ja ylläpidosta vastuussa ovat vain ja ainoastaan vanhemmat. Myös urheilumenestyksen reseptiä väitöskirjassaan tutkinut Susanna Rahkamo päätteli, että menestyksen avaimet löytyvät sosiaalisista suhteista, harjoittelumotivaatiosta ja psyykkisestä palautumiskyvystä. Tässäkin valossa Tiina Lehmuskosken kirjan alussa esittämät kysymykset siitä, kenen motivaatiolla ja millä fiiliksellä lapsi urheilee, ovat erittäin relevantteja. Suosittelen tätä kirjaa pakolliseksi oppimääräksi sekä urheilevien lasten vanhemmille että valmentajille. Ehkä tässä on jotain järkeä!

Leave a Reply

Your email address will not be published.